Ylläksen kesään ennakkoluuloja uhmaten
Ensimmäinen ruskavierailuni Ylläkselle tapahtui 1960-luvun lopulla heti, kun olin oppinut kävelemään. Ensimmäinen kesävierailuni Ylläkselle tapahtui yli 50-vuotta myöhemmin.
Tuossa välillä olen tehnyt Ylläkselle kymmeniä matkoja ruska-aikaan, hiihtolomilla ja pääsiäisenä - aluksi lähimatkailuna Kemistä ja sen jälkeen junalla Helsingistä. Vaikka puolisoni kuuluu niihin, joille hiihtokiintiö tuli täyteen jo armeijassa, ruska-ajan luonnossa liikkumisesta hänkin nauttii.
Hiihdon lisäksi puoliso karsastaa vahvasti pakkasta, mutta siitä huolimatta vietimme Ylläksellä vanhempieni kanssa monta tunnelmallista joulua ennen kuin uskoimme, että oli sää mikä hyvänsä, meidän Ylläs-jouluina on aina vähintään 35 astetta pakkasta. Koko viikon. Sittemmin olemme nauttineet joulusta muun muassa Sisiliassa.
Arvatkaapa mitä eteläisessä Hämeessä syntynyt puoliso ajattelee sääskistä? No, jostain asioista olemme samaa mieltä. Hän tosin kutsuu niitä hyttysiksi.
Kesä 2021 oli siis ainakin aikuisikäni ensimmäinen, jolloin uskaltauduin Kemi-Tornio-linjan pohjoispuolelle. Lapsuudesta muistan Norjan matkan, jolloin autonovia ei saanut avata hyttyspilvien vuoksi.
Huvikseni en Lappiin lähtenyt nytkään. Motiivina oli toukokuun lopussa aloitetun mökinmaalauksen katkeaminen lumisateeseen ja heinäkuulle varatun patikointimatkan Italian Dolomiiteille kaatuminen tiedätte-kyllä-mihin.
Ei siis auttanut kuin survoa pitkälahkeiset ja -hihaiset vaatteet ja syvästi inhoamani haisevat hyttysmyrkyt kassiin ja palata maalipensselien kanssa heinäkuussa. Lisämotivaatiota toi tuttavan Ylläs Nuts -juoksu. Polkujuoksu on hauskaa ja Pirunkurustakin uskoisin selviäväni, mutta ajatus kärsimyksen maksimoinnista inisivällä sääskipilvellä oli minulle liikaa.
Matkalla Helsingistä Äkäslompoloon yövyin Kemissä ja poikkesin hakemaan Tornion edustalla olevasta saaresta raparpereja. Housunlehkeet olivat tiukasti kumisaappaiden sisällä ja niskaa ja päätä suojasi paksu huppari. Silti raparperit olivat jäädä multaan, kun verenimijöitä tunki sisään sieraimista ja korvista, hupparin kaula-aukosta puhumattakaan.
Arvata saattaa kuinka innostunut olin jatkamaan matkaa. Liekö maalausolosuhteet olisivat nytkään optimaaliset. Maalipintaanhan ei saisi jäädä mitään mätänevää orgaanista ainesta. Ja mitä muuta sääskenraadot olisivat?
Saavuin raparperipoikkeaman jälkeen Äkäslompoloon ja mitä ihmettä! Ei sääsken sääskeä eikä mäkäräisiä. Paarmoja toki, mutta niitähän pyöri tänä kesänä kaikkialla. Nautin kahvit mökin terassilla jäkälämaisemaa ja pyykin kuivumista ihaillen. Polkujuoksijakin pääsi maaliin paukamitta, vaikka hikoilua ei 28 lämpöasteessa voinut välttää.
Toimisikohan tässä käänteisesti sama logiikka kuin joulun pakkasissa, eli juuri sillä heinäkuun viikolla, kun minä olen Ylläksellä, inisijät loistavat poissaolollaan. Sitähän täytyy ensi kesänä kokeilla!
Elokuussa 2021
Katri Isotalo